Uskallanko aloittaa CrossFitin?

Suunnittelematta sisään

Viime elokuussa eräänä lauantaina sain siskoltani viestin:
”Haluisitko kokeilla CrossFittiä? Kaverini on perustanu oman CrossFit-salin, ja en itse pääse kurssille, haluaisin kuitenkin tukea heitä.” Olin nähnyt itsekin uuden CrossFit Härän mainoksia Facebook-feedissäni ja kuntoilupäissäni tunsin laimeaa kiinnostusta lajia kohtaan. En  kuitenkaan ollut vakavissani ajatellut On Ramp -kurssille osallistumista. Päähänpistoihin taipuvaisena ihmisenä ilmoittauduin kurssille siltä istumalta.

En voi hyvällä tahdollakaan väittää itseäni urheilulliseksi ihmiseksi (tai no, ehkä nykyään jo vähän voinkin!). Minulla on aina ollut liikuntaharrastuksia, mutta olen kuulunut enemmän sellaiseen kausiliikkuja- ja lajikeräilijäporukkaan, jotka silloin tällöin aloittavat jonkun uuden harrastuksen, meuhkaavat siitä aikansa mutta antavat sen ennemmin tai myöhemmin jäädä muun elämän jalkoihin. Kuntosalilla ja perusjumpissa olen joskus nuorempana käynyt enemmänkin, mutta väliin on aina mahtunut pitkiäkin liikuntavapaita jaksoja.

Tänä keväänä olin noin puolentoista vuoden pituisen, alunperin lievästä polvivammasta (ja sittemmin puhtaasta laiskuudesta) johtuneen liikuntatauon jälkeen saanut itseni innostumaan eräästä vanhasta lempilajistani, thainyrkkeilystä.  Tällä kertaa paluu thainyrkkeilyn pariin oli tarkoitus olla pysyvä. No, ei se sitten mennytkään ihan niin – onneksi syy siihen oli kuitenkin tällä kertaa aivan uudenlainen.

Olin siis suoraan sanottuna paskahalvauksen partaalla ennen ensimmäistä CrossFit-tuntia. Olin kuullut hurjia tarinoita. Oikeastaan en ole varma, oliko kukaan edes koskaan henkilökohtaisesti kertonut minulle lajista mitään, vai pohjautuiko mielikuvani kokonaan sille maineelle, mitä CrossFit suuren yleisön silmissä nauttii. Mielikuvissani CrossFit oli pelkoa ja kunnioitusta herättävää äärimmäistä rääkkitreeniä, josta selviäisivät hengissä vain kovista kovimmat. Ja vaikka olenkin aika kova tällaiseksi syntymänössöksi, niin pehmis minussa tärisi kauhusta. Lähdin urheasti kohti tuntematonta, ja sisuskalut solmussa astuin vihdoin Härän syleilyyn.

On Ramp -kurssi: Tekniikkaa, termiviidakkoa ja kehittymisen kipinää

Ensimmäisen On Ramp -tunnin jälkeen olo oli yllättynyt ja toiveikas. Olihan treeni ollut rankka, mutta aivan erilainen kuin olin odottanut. Alkeiskurssitunnit eroavat ”oikeista” CF-treeneistä eli WODeista siten, että tekniikkaan kiinnitetään erityisen paljon huomiota ja sen hiomiseen käytetään aikaa. Ensimmäisellä tunnilla harjoittelimme kyykkyjä, jotka olivat arkkiviholliseni. Olinhan loukannut polveni aikanaan juuri Bodypump-tunnilla kyykätessä. Minua hävetti huono liikkuvuuteni ja jalkojeni surkea lihaskunto, mutta samalla huomasin ilokseni, ettei kenenkään odotettu pystyvän mihinkään tiettyyn suoritukseen. Kaikki liikkeet suoritettiin niissä raameissa, mihin kunkin kurssilaisen kroppa taipui.

16777034_10154416948935669_1856746045_o

Kurssi eteni samalla kaavalla: ensimmäisen tunnin ajan harjoittelimme yhden tai muutaman perusliikkeen tekniikkaa kokeillen samalla omalle lähtötasolle sopivia painoja, ja viimeiseksi teimme alkeiskurssille sopivaksi muokatun wodin eli treeniosion, jossa tulee hiki. Vaikka olin suurin piirtein kaikessa todella huono – tempauksia ja rinnallevetoa harjoittelin On Rampilla vain puukepillä, pystypunnerrus taisi olla ainoa liike, jonka jotenkin hiffasin jo ensikertalaisena – jäin jokaisen treenikerran jälkeen odottamaan innoissani, millaisia hommia harjoittelemme seuraavalla kerralla. Termistön suhteen luovutin heti kättelyssä, ja pakko myöntää, että vielä kolmen CrossFit-kuukauden jälkeenkin jouduin usein hakemaan oikeita nimityksiä eri liikkeille. Noin kaksi kuukautta sitten googlasin tunnin jälkeen salaa, että mitä helvettiä tuo lihaskuntotreenien yhteydessä esiintyvä RM oikein tarkoittaa.

Alkeiskurssin tekniikkapainotteinen ote onkin varmasti yksi suurimmista syistä, miksi jatkoin lajin parissa, vaikka tunsinkin kurssin aikana usein syvää toivottomuutta siitä, että olin kaikessa aluksi ihan surkea. Toinen keskeinen tekijä oli valmentajatiimi. Vaikka kuinka tunsin olevani surkimus, kukaan valkuista ei koskaan antanut aihetta tuntea, että olisi pitänyt pystyä jotenkin parempaan. Sellainen fiilis on ehkä tärkeä myöhemmin lajia harrastessa, mutta minulle oli alussa todella tärkeää saada rauhassa yrittää ja kokeilla liikkeitä ilman mitään pää punaisena vieressä karjuvaa korstoa. Tiesinhän ihan hyvin itsekin, ettei tässä olla mitään olympiatason suorittajia. Pieni ryhmäkoko mahdollisti kuitenkin sen, että jokainen kurssilainen sai jatkuvasti henkilökohtaista palautetta ja ohjausta tunnilla, ja kahden koutsin voimin vieressä oli koko ajan sen karjuvan korston sijaan ymmärtäväinen ja kannustava, lähinnä teknisiin suorituksiin puuttuva ja muuten vaan kaikin puolin tsemppaava tyyppi.

On Rampin alussa olin kuulemma sanonut yhdelle uudelle tuttavuudelle, josta sittemmin tuli nykyinen paras treenikaveri, että ”en mä oo kyl jatkamassa, mä käyn siel thainyrkkeilyssä, mut ihan kiva kokemushan tää varmaan on”. Noin kurssin puolivälissä vastaukseni oli muuttanut muotoaan tällaiseksi: ”Todellakin jatkan!”. Jokainen kurssikerta jätti jälkeensä tunteen siitä, että hei, mä haluun kokeilla tota juttua uudestaan. Jokaisella tunnilla tehtiin kuitenkin aina jotain uutta, ja niinpä kipinäkierre oli äkkiä valmis. Kurssin viimeisellä viikolla puolen vuoden jäsenyys tuntui jo selviöltä

Mitä nyt?

Syksy hujahti hirvittävällä vauhdilla ohi särkevien käsien ja kolottavien jalkojen. Olin alun perin suunnitellut jatkavani CrossFitin parissa 2-3 kertaa viikossa, mutta jotenkin huomasin jo syyskuun aikana pyrkiväni automaattisesti käymään boksilla viikottain viisi kertaa eli niin, että kaikki ohjelmoinnin mukaiset treenit tulivat tehtyä. Aloin käymään 06:30 alkavissa aamutreeneissä, sillä muuten en olisi mitenkään ehtinyt treeneihin niin usein. Yllättäen kello kymmenen nukkumaanmeno ja kello viiden herätys ei enää tuntunutkaan täysin utopistiselta ajatukselta, vaan ihan luonnolliselta tavalta olla ja elää.  Vaikka päivät venyivät iltatöiden takia välillä hyvinkin pitkiksi, sain treeneistä ja uuden harrastuksen viehätyksestä valtavan paljon energiaa. Edistyin kohisten. On Rampilta jäänyt boksihyppykammo (en siis vain kerta kaikkiaan uskaltanut hypätä, syke nousi, paniikki kuristi kurkkua ja ekalla kerralla nousi kyyneletkin silmiin) väistyi noin kahden kuukauden harjoittelun jälkeen, jolloin tein ekan boksihyppyjä sisältävän wodini ilman apukeinoja 20-tuumaiselle boksille tasajalkaa hyppien. Jo ensimmäisten viikkojen aikana harjoittelin rinnallevetoa ja tempausta tangolla pelkän kepin sijaan. Joskus marraskuussa sain ensimmäiset kaksi DU:ta eli tuplanaruhyppyä putkeen, ja nykyinen enkkani on huikeat viisi kappaletta! Talven kuluessa aamutreenimotivaatio haihtui olemattomiin, kun lihasvoimaharjoitusten lisääntyessä palautuminen hidastui ja unentarve kasvoi. Löysin kuitenkin tärkeäksi muodostuneelle uudelle, rakkaalle osalle elämää aikaa myös illoista.

Ei kaikki tietenkään ole mennyt aina putkeen. Muistan mietiskelleeni joskus syyskuun lopussa, että suurin piirtein joka toinen kerta tuntee olonsa täysin epäonnistuneeksi ja joka toinen kerta taas onnistuu. Tällä hetkellä päällimmäinen ajatus ensimmäisistä kuukausistani on se, että olin silloin ihan hirveän itsekriittinen. Aina, jos treeni ei mennyt ihan putkeen, se meni suoraan tunteisiin. Syys-lokakuun peruskuntojaksoon kuului esimerkiksi paljon juoksuharjoituksia, ja juoksu ei todellakaan ole ollut koskaan vahvinta alaani. Ilmeisesti myös suuntavaistoni on varsinkin aamuisin ollut vähän hukassa ja niinpä suuntasinkin eräänä kauniina torstaiaamuna 3km juoksutestissä täysin metsään. Siellä sitten naama punaisena ja räät poskilla pillitin omaa paskuuttani ja sitä, etten oikeastaan ollut siinä paniikissa enää edes varma, miten pääsen takaisin boksille. Boksi kumminkin löytyi ja taisin uskaltautua jo seuraavana päivänä takaisin treeneihin. Merkkasin nollatulokseni vielä varmuuden vuoksi WODconnectiin kannustukseksi niille, joilla päivän koitos oli vielä edessä, että ainakaan tätä huonompaa tulosta ei tule varmasti kenellekään.

Treenit siis menevät joskus hyvin ja joskus huonosti, niin kuin missä tahansa muussakin lajissa. Mielenkiintoa pitää kuitenkin aivan eri tavalla yllä treenien vaihtelevuus. Lihaskuntosarjat voivat pysyä jonkin aikaa samoina, mutta tavoitteena on lisätä painoja mahdollisimman usein, ja siksi jokainen kerta on vähän erilainen. Ja vaikkei painon lisäys tai sarja aina onnistuisikaan, saa onnistumisen fiiliksiä taatusti tasaisin väliajoin. Metconit eli hikijumpat ovat tähän mennessä olleet lähes aina uusia, mutta nyt alkaa jo kertymään sellaisia, joita haluaisi itse kokeilla uudelleen parempien tulosten toivossa. Päivän WOD voi siis sisältää lihaskuntoa, hikijumppaa ja käsilläseisontaharjoituksia, ja oikeastaan minkä tahansa kombon edellisistä tai vaikka vain yhden pitemmän jumpan. Wodit julkaistaan aina vasta edellisenä yönä, mikä lisää jännäefektiä treeniin. (Tietenkin jos on aivan kovin tarpeellista tietää, mitä treenataan seuraavalla viikolla minäkin päivänä, voi koutsilta varovaisesti tiedustella asiasta etukäteen.)

Lepoa ja armoa

Tällä hetkellä olen harrastanut CrossFittiä melkeinpä tasan puoli vuotta. Syksyn sekopäisen innostuksen jälkeisessä pimeässä talviajassa treenaamiseen liittyvät ajatukset pyörivät enimmäkseen syömisessä, nukkumisessa ja muussa akkujen latailussa. Yhtäkkiä ei jaksanutkaan treenata montaa päivää putkeen, ja oli opittava tunnistamaan, milloin keho ihan oikeasti kaipaa lisää ravintoa, lisää unta tai ihan vaan lepopäiviä. Kuten sanottu, en ole koskaan ollut mikään himourheilija, mutta viiden treenikerran viikkotahtiin kerran päästyäni on alkanut tuntumaan henkisesti yhä vaikeammalta jättää yksiäkään treenejä väliin. Todellisuudessa on kuitenkin todellakin järkevämpää joskus jättää treenit väliin ja lähteä sitten painamaan pääkoppa ja kroppa levänneenä uusiin haasteisiin kuin väkisin yrittää vetää kolmea treenipäivää putkeen.

Olen myös oppinut pikkuhiljaa olemaan itselleni armollisempi. Aina ei jaksa nostaa painoja edellisestä viikosta, ja itsensä muihin treenaajiin vertaaminen on (ainakin aluksi ja silloin, jos ei ole kilpaura mielessä lähtenyt treenaamaan) täysin turhaa touhua, vaikka CrossFit onkin luonteeltaan kilpailuhenkinen laji. Jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, huonot päivänsä, sairausjaksonsa ja muu elämänsä, ja kukin tekee omien kykyjensä ja jaksamisensa mukaan. Jonain viikkona voi ihan hyvin olla kolme sysipaskaa treenipäivää putkeen, ja sitten yhtäkkiä vedätkin täydellisiä takakyykkyjä viiden kilon lisäykset tangoissa kuin johtaja, ihan tosta noin vaan. Joulu-tammikuun vaihteessa sluibailinkin ekaa kertaa CF-harrastukseni aikana ihan kunnolla, kun joululomamoodi sai ihan kunnon otteen, ja treenitahti putosi hetkeksi pariin kertaan viikossa. Mutta se kannatti – tammikuussa sain lyhyessä ajassa PR-boardille eli enkkataululle muiden muassa 5 DU-tuplanaruhyppyä putkeen, ekan päälläseisonnan seinää vasten ja siitä muutaman päivän päästä ekan KÄSILLÄseisonnan seinää vasten! Onnistumisista innostuneena treenimotivaationi palasi rytinällä, ja viime lauantaina pääsin ensimmäistä kertaa myös köyttä pitkin ylöspäin niin, että sitä saattoi ihan tosissaan kutsua köysikiipeilyksi.

16804722_10154416948160669_2007706489_o

Ai niin, ja se polvi – löysin eräästä valmentajastamme itselleni aivan ihanan fyssarin, jonka opastuksella treenaan tälläkin hetkellä polvistani ja ylipäätään ala- ja keskivartalon lihaksistostani ihan uutta kalua. Alkuun polvet kipuilivat usein, ja siksi päädyin lukuisten treeninjälkeisten avautumissessioiden jälkeen vierailemaan Janninan vastaanotolla. Oli ehkä paras idea ikinä mennä sellaiselle fyssarille, joka on jo ennen ensitapaamista seurannut liikeratojani kuukauden päivät kolmena arkiaamuna viikossa. Polvikipuja tulee koko ajan harvemmin, ja monipuoliset fyssariharjoitteet tukevat treenamista muutenkin.

On Rampille? Entä jos oon ihan paska?

Koitin itse hädissäni löytää edes yhden aloittelevan crossfittaajan blogipostauksen ennen ekoja On Ramp –treenejäni. En löytänyt yhtäkään. Kaikki crossfittaajat tuntuivat olevan entisiä voimistelijoita ja luistelijoita, jotka olivat harrastaneet lajia jo vuosikaudet ja osallistuivat kaikkiin Suomessa järjestettäviin CF-kilpailuihin. Löysin kyllä jostain jonkun boksinomistajan postauksen, jossa hän jakoi kannustusmielessä On Ramp –kurssilaisten fiiliksiä, mutta niistäkin huokui kokemus ja jo valmiiksi urheilullinen elämäntapa, ja aloin jo epätoivoissani miettiä, että olenkohan sittenkin haukkaamassa aivan liian suuren palan proteiinipatukkaa tällaiselle laiskalissulle.

En ollut. Minunkin tasoni otettiin täysin mukisematta huomioon jo On Rampilla, ja sain huomata myöhemmin oikeat treenit aloittaessani, että en todellakaan ollut ainoa, joka taisteli jo ihan perusasioidenkin kanssa. Härässä parasta onkin alusta asti ollut huiput treenikaverit, joiden kanssa on voinut yhdessä tuskailla tempauksen toivottomuutta, kauhistuttavaa köysikiipeilyä ja niitä he-le-ve-tin doubleundereita, joissa jonain päivänä koet oikeasti tajuavasi vähän, mistä on kysymys, ja seuraavana et saa yhtäkkiä melkein sinkkujakaan. Oma elämä oli syksyllä todella hektistä ja työntäyteistä, mutta treeneihin mennessä tiesi saavansa myös paljon muutakin kuin vain treeninjälkeisen endorfiiniryöpyn: boksille meno tarkoitti myös sosiaalisia kontakteja, kavereiden kanssa juttelua, naurua, urpoja vitsejä ja yhteisiä onnistumisia. Huonosti menneet treenitkään eivät tunnu yhtään niin pahalta hyvässä seurassa. Härkäyhteisössä on rento ja mutkaton fiilis, ja vaikka treeneihin tulisi yksin, niin yksin siellä ei koskaan joudu olemaan, ellei sitä sitten nimenomaan halua. Yksi parhaita juttuja Härässä onkin kuppikuntien puute: kaikki treenaajat ovat yhtä ja samaa porukkaa, olit sitten aloittelija, konkari, mummo tai märkäkorva, hame- tai housuväkeä, entinen jääkiekkoilija, voimamies tai perunalastuprinsessa.

Eli tule ihmeessä  On Rampille. Kyllä, tämä laji sopii todennäköisesti sinullekin. Voit olla vaikka ihan paskakin, eikä se haittaa. Suurin osa meistäkin on ollut, ja on monissa asioissa edelleen. Yksi Crossfitin suurimpia imagovirheitä on se, että sitä jotenkin pitäisi muka  aina tehdä ihan täysillä seitsemänä päivänä viikossa samalla kun vetää pelkkää vegaanista paleoraakaruokaa punnittuina annoksina kellontarkasti kuusi kertaa päivässä, vaikka todellisuudessa tämänkin harrastuksen voi sovittaa ihan omaan elämään sopivaksi. Ja silti siitä voi nauttia ja saada irti vaikka kuinka paljon. Viikonlopun vapaisiin vuoroihin eli Open Gymeihin tulee usein porukkaa ihan vaan kahville ja vähän ”venyttelemään”. Valkuilla onkin tapana viljellä sanontaa, että ”lajin helppous viehättää”. En ole vielä tähän päivään mennessä onnistunut keksimään tästä lajista mitään helppoa, mutta treeneihin on silti helpompi tulla kuin minkään muun lajin treeneihin koskaan ennen, sillä vaikka itse päivän wodi viehättäisi vähemmän kuin kuollut kampela, ajatus meidän tyyppien näkemisestä motivoi aina ottamaan suunnan kohti boksia.

Ja niin, minäkin osallistun niihin Openeihin, eli Crossfit Games Open-karsintoihin. Vaikka en saa vielä edes yhtä leukaa, en siis lähellekään. Mutta on tää elämä vaan niin paljon jännittävämpää, kun harrastaa jotain, mikä yllättää joka päivä. Parasta se on tietenkin silloin, kun yllättää ja ylittääkin itse itsensä.

-Mari

Kirjoittaja on CrossFit Härän ensimmäisen On Rampin käynyt puolivalmis humanisti, jonka suosikkiliikkeet vaihtuvat viikottain, mutta joka on viimeisimmissä veuhkuissaan päättänyt hyvästellä sisäisen köntyksensä ja hurahtaa täysillä köysikiipeilyyn ja käsilläseisontaan.

Advertisements

Mikä helvetin Open?

Jos minulle olisi kolme vuotta sitten sanottu, että aion (semi-)innoissani karsia CrossFitin maailmanmestaruuskisoihin tietäen, että tulen todennäköisesti sijoittumaan viimeisen sadan tuhannen joukkoon, olisin nauranut paskaisesti. CrossFit Open on maailman suurin urheilutapahtuma. Se on karsinta lajin maailmanmestaruuskilpailuun. Viime vuonna openeihin osallistui yli 300.000 ihmistä 175 eri maasta. Openeista karsiutuvat etenevät oman alueensa Regionalseihin, joista parhaimmisto yltää itse Gameseihin. Siis sinne, missä dottirit, baileyt, fraserit ja froningit taistelevat maailman kovakuntoisimman titteleistä. Palataanpa kuitenkin vielä Openeihin.

Openit ovat avoimet kaikille. Siis ihan kelle tahansa, harrastit CrossFittiä tai et. Kuka tahansa ikään tai kuntoon katsomatta voi osallistua maksamalla 20 dollarin osallistumismaksun. Niin sanottujen RX-sarjojen (yleiset sarjat) lisäksi tarjolla on skaalattua sarjaa, jossa liikkeet ovat helpotettuja, sekä masters-sarja, teinit-sarja ja uusimpana esi-mastersit 35-39-vuotiaat.

Openit tulevat olemaan viisiviikkoinen “suck-fest”, jolloin joka viikko keskiviikko-torstai -välisenä yönä Suomen aikaa julkistetaan kyseisen viikon laji. Meillä Härässä lauantai tulee olemaan pääpäivä, jolloin sali muuttuu festarialueeksi, ja kaikilla päivän tunneilla tehdään kyseisen viikon open-treeni. Meillä on kunnianhimoinen tavoite, että ihan jokaikinen jäsen tekee ainakin yhden open-treenin, skaalattuna tai rx’nä.

Itse osallistuin ensimmäistä kertaa openeihin viime vuonna. Kokemus oli päräyttävä, pelottava, vapauttava. En tiennyt, että treeniä voi jännittää niin paljon. Siis huom., ihminen joka tietää, ettei tule pärjäämään kokonaiskarsinnassa ts. “sillä ei ole niin väliä ja teet tämän vain itsesi takia”, ja silti jännitin treenejä enemmän kuin synnytystä. Ensimmäisen karsinnan jälkeen juoksin vessaan oksentamaan. Ehkä siitä openeissa onkin tosiasiassa kyse. Pääkopan hallitsemisesta. Kun kello laskee 3…2…1… GO! ja tuomari vieressä arvioi jokaisen liikkeesi, kyllä panokset ovat asteen kovemmat kuin perustreeneissä. Oman jännityselementin tuo vertailtavuus. Osallistuessasi openeihin, altistat omat tuloksesi koko maailman nähtäviksi. Siitä ei kuitenkaan kannata välittää. Avoimuus ja läpinäkyvyys ovat arvoja, joita tarvitsemme yhä enemmän näinä aikoina. Loppuvuodesta osallistuin Winter Warin karsintaan ja taisin olla lopulta sijalla 98/112, siis aivan häntäpäässä! Hävettikö? Ei todellakaan. Tituleeraan edelleen itseäni Suomen TOP100 crossfittariksi.

Mutta niitä positiivisia asioita? Openeissa vuosittain tuhannet ihmiset ylittävät itsensä. Viime vuonna en tiennyt saavani chest-to-bareja, mutta pakon edessähän ne menivät. Toes-to-baritkin taisivat olla uusi juttu. Kun yhteen lajiin tuli mukaan tuplanaruhypyt, oli pakko opetella nekin vihdoin. Yksi kaverini sai elämänsä ensimmäiset muscle-upit ja jengi hurrasi hulluna vieressä! Huonojakin hetkiä tulee, kun liikkuvuus ei riitäkään liikkeeseen tai painot ovat liian raskaat. Parasta kuitenkin on itsensä ylittäminen. Rohkaisen aivan jokaikistä Härkäthletea ja CrossFittaria ympäri Suomen nyt rekisteröitymään ja osallistumaan viiden viikon treenifestareille. Sinun ei tarvitse olla paras tai edes kärkipäässä. Tärkeintä on haastaa oma kroppa ja mieli tekemään jotain, joka lähtökohtaisesti tuntuu aivan paskalta idealta. Siis ihan oikeasti maailmanmestaruuskisoihin karsiminen? Really? KYLLÄ. Usko minua, se todellakin kannattaa.

DO IT: https://games.crossfit.com/cf/login?returnTo=%2Fregister%2Fathlete&flow=games

-Alina

Kirjoittaja on yksi CrossFit Härän omistajista, joka rakastaa thrustereita, vihaa wall balleja ja jolla on sairaalloinen suhde viime vuoden 16.5 treeniin.

16.1 oli viime vuonna mukava 20 minuutin koitos sisältäen chest-to-bareja, overhead walking lungeja sekä burpeita.